Sen sijaan löysin itseni hyvinkin pian hytisemästä keskellä yötä kymmenen asteen pakkasessa vuoren rinteeltä. Kerrankin oli hyvä että lentokentälle pääsyn ehtoihin kuuluu suomessa pipo ja hanskat. Pyryn lannuttua otsalampunkin valokiilakin löysi helpohkosti lumen seasta törröttäviä kivenlohkareita merkiksi reitistä.

Hyvä näin. Teneriffalla on ihan oikea vuori, alakoulun oppikirjojen mukaan koko Espanjan korkein, jonka kiipeämistä voin suositella lämpimästi. Erityisesti kehotan nousemaan huipulle vievän viimeisen etapin ennen auringonnousua, jolloin tästä jokapäiväisestä ilmaisnäytöksestä pääsee nauttimaan kerrassaan henkeäsalpaavissa maisemissa ja kraaterista tupruavien rikkihöyryjen humussa.

Tuon kokemuksen olen nyt määritellyt lomani puhdistautumisosuudeksi. Yli kolmen kilometrin korkeudessa nukutut yöt kuluivat sydämen hakatessa itseään ulos rintakehästä. Aikaa miettiä oli paljon, kun uni ei tullut silmään. Naukku vodkaa rentouttaa mielen, muttei elimistöä.

Alas. Ja kohti Santa Cruzia.

Olinhan minä toki tietoinen siitä, että Kanariansaarten pääkaupungissa on karnevaalit. Mutta että kyse on viikoksi venyvistä miljoonapäisen festarikansan orgioista, tuli vähän yllätyksenä. Ilmeisesti Teneriffalla vietetään yksiä tämän planeetan suurimpia bileitä, joissa kadut täyttyvät naamiaisasuisista juhlijoista läpi yön, joissa kutakuinkin kaikki on sallittua ja joissa pupillien standardiolotila on laajentunut.

Kameraa ei onneksi ollut. Verkkosukkiksista ei yleensä seuraa kovin ylevää kuvastoa. Tiesittekö muuten, että Teneriffalla on alvi 6 %? Rannoilla en oikeastaan käynyt. Eikä harmita.

Kaikille niille, jotka kaipaavat elämäänsä katharsiksenkatkuisen sekoilun ja vuoristopatikoinnin yhdistävää lomakohdetta, suosittelen lämpimästi tätä eläkeputkiturismin ylpeää linnaketta, vaikkapa jo ensi helmikuuksi.

Teneriffa – ei heikoille.

Sitten Barca.

Ja nyt loman viimeiset oluet Riikassa. Ryhmä uzbekkisotilaita vaahtoaa minulle siitä kuinka heidän leirinsä Tashkentissa on suljettu – ja vielä enemmän toki vaahtoavat siitä mitä aikovat tehdä seuraavat viikot Pattayalla. Tästä tähän.

Kaikki voi kuitenkin muuttua yhdessa yossa. Tama on afrikkalainen unelma, toivo siita etta keijut taikasauvoillaan muuttavat hiiret hevosiksi ja bataatit pemareiksi. Meille se tapahtui viime yona kun ahdas muhkurainen tie bussin alla muuttui hetkessa kahdeksankaistaiseksi ihmisten ja tavaroiden vaakasuoraputoukseksi. Valoja joka puolella, kyltteja joissa on jarkea, aamuaurinko joka noustessaan tekee nain saadakseen kasvit kasvamaan ja ihmiset nakemaan eteensa tyon touhussa, eika ainoastaan porota saalitta valmiiksi lannistettujen ryysylaisten niskaan. ]

Nyt taytyy kuitenkin ottaa maltilla ja valttaa liikoja yleistyksia. Puhtaina kaartavien valtatiesiltojen ja jykevasti linnoitettujen asuinalueiden lisaksi linjurista nakyy myos loputtomia hokkeliasutuksia, pellinriekaleista rakennettujen koirankoppien meri jota suuri osa etela-afrikkalaisita kutsuu kodikseen. Silla tama on ehka heterogeenisin maa jossa olen kuunaan ollut. Taloudellinen apartheid jatkuu, ja jannitteista johtuen moni muukin erottelu, epaluulo ja pelko – niin ja viha. Mutta tasta varmasti myohemmin lisaa. Aurinko nousee parhaillaan ja saavumme Johannesburgiin. Retkikunnan on viipymatta tarkistettava keksitilanne.

28.11. Paiva Johannesburgissa riitti. Lapeensa Yhdysvaltojen itarannikolta nayttava suurkaupunki, ransistyneine keskuskortteleineen, lasisina kimmaltavine pankkipilvenpiirtajineen. Mutta Philadelphian ulkokuoren halkeamissa virtaa delhimainen massojen tungos, tukahduttava irtokolikoita, katuruokaa ja hiuslisakkeita metsastava koyhien ja viela koyhempien virta. Viela syvemmalla, USAn ja Intian alla, varpaita kipristelee Nairobimainen murhanhimo ja vakivalta.

Sinansa paivamme Jo’burgissa oli ihan miellyttava. Saavuimme aamutuimaan bussilla. Aamupalaksi sandwicheja ja iso kuppi kahvia. Kansallisessa taidegalleriassa oli naytilla etela-afrikkalaisen valokuvauksen historiaa ja African museumissa puolestaan kokoelma poliittisia pilapiirroksia kolonialismin ajoilta nykypaivaan. Kaikki mita naimme liittyi tavalla tai toisella apartheidiin. Tama ei tietenkaan ole ihme jos olettaa taiteen peilaavan kulloisiakin jannitteita. Taalla yksi jannite n selvasti yli muiden. Keskustassa olimme ainoat valkoihoiset ja jouduinpa jalleen yhden epaonnistuneen ryostoyrityksen kohteeksi. Niinpa en kiellakaan tiettya helpotuksen tunnetta kun bussimme illan tullen lipui ulos kaupungista jonka pimeana kimmeltava keskusta oli kuin minka tahansa rikossarjan alkuteksteista. Emme jaaneet odottelemaan juonen kehittymista. Linjuriaseman lahettyvilla pyori myos muutama valkoihoinen narkkari, joilta oli omien sanojensa mukaan “viety kaikki”. On vaikea kuvitella enemman pohjalla olevaa rikkaan perheen kersaa. En myoskaan epaile etteiko heilta kenties olisi taas viety “kaikki” juuri samalla hetkella kun bussimme jatti taakseen viimeiset townshipit, kenties jopa silla samalla minuutilla kun avasimme keksipaketin ja pallistelimme pain hanuria koottuja kekseja.

29.11. “Aurinko herattaa yobussien, tullitarkastusten ja painavan repun alla ryvettyneen ihmisruumiin. Ensimmaiset puhtaat lakanat paivakausiin lipuvat lattialle ja niiden mukana vasymys, niskakivut seka jatkuva varpaillaanolo. Onnellisena hoipun kuisteille jossa minua tervehtivat sadat keltaiset kanarialinnut. Ne rakentavat taidokkaita pesia ja visertavat huolettomina. Kivenheiton paassa sijaitsevasta kahvilasta kantautuu reggae. Aamukahvi kutsuu. Kaikkialla on vihreaa, paitsi tietenkin etelaan pain katsottaessa; siella ohut valkoisena kimmeltava kaistalae solahtaa Intian valtameren etelaisimpaan kolkkaan.”

Matkoilla rannikon ja sisamaan valinen jannite on outo asia. Hiekkarannalla aaltojen tahtiin kaljoitellessa mieli tekee aina viidakon uumeniin ja vuorten takana aukeaville savanneille. Sisamaa katkee villeimmat salaisuudet ja seikkailut. Jo yksin niiden loytamiseksi raivattava tie palkitsee haasteillaan. Samalla sisamaa tuntuu ansalta. Ehka avoin vesi herattaa meissa mielikuvia helposta pakovaylasta, niin kuin tukku dollareita ja kansainvalinen lentokentta. Paluu rannikolle tuo aina helpotuksen tunteen. Ja onhan toki niinkin, etta mukavimmat fasiliteetit kasautuvat rantaseuduille kuten tanne Port St. Johnsiin.

4.12. Saavuimme Coffee Bayhin, joka on saanut nimensa kahvipitoisesta haaksirikosta joskus kauan sitten. Edelliset nelja paivaa olemme viettaneet reissun viimeisella trekilla (onko “trekki” hieman holmo sana?), elikas helsinkilaisittain puskaparkourilla. Tamankertainen rupeama oli kuitenkin kevyt suoritus. Ison osan matkasta kavelimme kilometrikaupalla venyvia autioita hiekkarantoja ja vehreita niittykumpareita pitkin. Vain ajoittain sukelsimme viidakkoon. Sielta taas esiin putkahdettuamme meita tervehtivat meren ulapoilla porskuttelevat delfiinit. Aurinko sai jatkuvalla raivolla rannikkoa paiskovan aallokon kimmeltamaan. Lukuisat joet ylitimme kahlaten, uiden tai pienilla lautoilla.

Kaksi ensimmaista yota vietimme kylissa paikallisten “mamojen” hyysattavana. Ruoaksi siis maissipuuroa ja muita herkkuja, illan ratoksi maissikaljaa ja muita lokaalitaloutta tukevia virvokkeita. Toisena iltana kymmenkunta kylapentua laittoi keksipalkalla pystyyn sellaisen rytke- ja tanssishown etta oksat pois. Ja niinpa trekista sukeutui todella mukava sekoitus paikalliskulttuuria ja villia luontoa. Tama on Transkeita, Etela-Afrikan vahiten kehittynytta rannikkoa jota Wild Coastiksikin kutsutaan. Mustia sikoja vipeltaa pusikossa ja kalastajat noukkivat ostereita rantakivikossa. Hietikolla kirmaavat ravut nayttavat paskantarkeilta, avian kuin jossain aaltojen sylissa olisi hirmu tarkea palaveri johon kereta.

Nyt on kuitenkin vaellukset vaellettu. Kenkani, jotka jo kuusi kuukautta sitten etiopiassa olisivat ansainneet polttohautauksen, ovat nyt vakava terveyshasardi niin minulle kuin muillekin. Ehkapa lenkkarit palavat sitten viimeistaan Helsinki-Vantaalla. Saanpahan GT-laskuhumalan ratoksi virkistavan sprinklerisuihkun lentokentan miestenvessassa. Tata ennen suunnitelmissa on kuitenkin viela kaikenlaista pikkukivaa. Viela hivenen etelammaksi. Lopussa seisoo unelmiemme kaupunki, trancebileiden ja viininmaistajaisten maustama taysikaisten puuhamaa.

6.12. Yo oli lyhyt mutta nyt on itsenaisyyspaiva ja sita sietaa juhlia. Aloitamme lautasella puuroa ja hyppaamme sitten 216m korkealta sillalta kumilenksu jalassa. Hetkea myohemmin vetelehdimme valtatien varressa peukalot pystyssa. Saamme kyydin Knysnaan, joka osoittautuu Lauttasaaren ja Espoon parhaiden puolien sekoitukseksi, ellei sitten kavele muutamaa kilometria kauemmaksi keskelle hokkelikylia. Ostamme seuraavalle aamulle bussiliput ja asetumme taloksi viehkeaan viktoriaanikartanoon. Paivan adrenaliinipiikin saamme venestamaa promenoiden, ostereita ja jaateloa syoden. Jostain syysta liikennevaloja kutsutaan taalla roboteiksi. Se se vasta on hauskaa. Hyva paiva.

8.12. Retkikuntamme loysi itsensa vihdoin sielta missa Atlantti ja Intian valtameri huljuttelevat uimaintoilijan kasseja yhtaikaisesti. Oi mika siunattu paiva!

Mutta miksei tanne kulje mitaan julkisia? Kysynpahan vain. Peukalokyyti oli jalleen ainoa vaihtoehto. Maisemat ovat surrealistiset. Varpukasvusto, hiekkasarkat, kalliolohkareet ja raivokkaan turkoosi meri. Aurinko porottaa taytta honkaa mutta tuuli tuo terveisia Etelanavalta.

Matka on tullut siis maantieteelliseen paatepisteeseensa ja pimea manner on vihdoin kartoitettu pohjoisesta etelaan. Herrat Helsingin kuninkaallisessa tutkimusmatkailuseurassa lienevat tyytyvaisia. Eduskunnan hyvaksynnalla rautatien rakennustyot voitaneen aloittaa jo ensi syksyna, ja allekirjoittanut ilmaisee nyt kiinnostuksensa osallistua rupeamaan ylipalkatun konsulttipestin merkeissa. Tsuk tsuk tsuk. Afrikka tarvitsee infraa. Ja me kaannamme nenamme vihdoin pohjoista pain.

10.12. Kummallisten luolien ja pakahduttavan kauniiden viinitarhojen kautta tehtyjen viimeisten koukkausten (ja maistiaisten) jalkeen olemme vihdoin paatyneet Kapkaupunkiin. Jes.

Posautimme maahan Viktoria-putousten ylitse. Niissa naimme muun muassa paljon vetta. Mutta jannityskertoimensa puolesta tama nahtavyys jai seuraavan paivan tai yon junamatkan jalkoihin. Lippukadon johdosta matkustimme alimmassa luokassa ja nukuimme vuorotellen jottei kamojamme nyysittaisi. Kanat kaakattivat ja kannilaiset ulisivat. Yolla Afrikan lakeudet valkenivat ukosmyrskyn valayttaessa violetteja still-shotteja lapi pimeyden. Aamulla juna puksutti ranistyvien teollisuushallien ja voimaloiden lapi Bulawayon keskustaan. Ja taalla nyt olemme. Ihan jees kaupunki, vahan tylsa.

Mita etelammaksi oleme tulleet, sita helpommaksi matkanteko on muuttunut. Palveluita loytyy, ihmiset ymmartavat englantia, hostelleissa on tasoa, kusetusta vahemman. Onneksi paatimme tehda matkan pohjoisesta etelaan, emmeka toisin pain.

Tanaan on edessa reissun viimeinen rajanylitys. Nousemme kello 14.30 (teoriassa) lahtevaan linja-autoon. Zimbabwesta poistuttaessa pitaa ehka laittaa hattu kiertamaan bussissa jotteivat rajavartiat kiusaa liikaa. Aamulla saavumme luojan suodessa rauhaisaan pikkukylaan nimelta Johannisburg. Etela-Afrikka vaikuttaa ennakoitua mellevamalta paikalta.

Aamuyöllä herään siihen että yön äänet ovat tulleet lähemmäksi. Itse asiassa ne ovat tuntuneet tulleen aivan kohdalle. Herätän Erannon ja viittelöin olemaan hiljaa. Käännymme vatsoillemme ja kuikuilemme alas laverilta pimeälle tasangolle. Aluksi paikannamme eläimet vain äänten perusteella – ruohon nyhdäntää ja raskaiden askelten laahustusta. Sitten muodot alkavat erottumaan. Tähtien loisteessa kimmeltää valtavia ruhoja. Kuin tummat pyöreät valtamerilaivat otukset laiduntavat metrien päässä meistä. Virtahepojen silkka koko saa aikaan kylmiä väreitä selkärangassa. Onneksi telttamme ei ole maan kamaralla vaan täällä ylhäällä, maan ja taivaan välissä, oksiston suojassa. Ja me nukahdamme jälleen. Aamuhämärässä virtahevot painuvat sinne mistä olivat tulleetkin, samaan joen mutkaan.”

Mulanjen vuorimassiivin valloituksen jälkeen huomasimme Malawin viisumin vetelevän viimeisiään. Ja niin käänsimme kokan kohti Sambiaa. Rajan yli loisimme menestyksekkäästi varttuneen ranskalaispariskunnan asuntoautoksi muutetussa ambulanssissa. Rajan toisella puolen matka jatkui varakkaan sambialaisrouvan lentokenttätaksin kyydissä. Onni potki potkimistaan ja seuraavana päivänä olimme määränpäässämme, Etelä-Luangwan kansallispuistossa. Oli aika osallistua tämän reissun ensimmäiselle ja viimeiselle safarille.

Etelä-Luangwa rankataan yhdeksi Afrikan parhaista puistoista, osin tietysti runsaan eläimistönsä ansiosta, mutta myös eristäytyneisyytensä ja alhaisten kävijämääriensä johdosta. Enkä kadu päätöstämme. Puiston laitamilla teltta-alueella oli mahdollista pystyttää telttansa  jykevien apinanleipäpuiden latvustoon. Norsuja, virthahepoja, kirahveja, ja antilooppeja käyskenteli ympäriinsä leirialuetta, niin ja apinoita tietty.

“Avojeeppimme pysähtyy äkillisesti kaarettuamme pensaikon takaa jyrkkään alamäkeen. Auto on hyvässä kunnossa ja peruuttaminen onnistunee tarvittaessa vaikka hiekkatie on muhkurainen ja kallistuskulma melkoinen. Onhan sentään neliveto ja kaikkee. Syy miksi näitä asioita pohdin on iso, harmaa ja halutessaan kykenevä neppaamaan jeeppimme helvettiin tai nähintäänkin repimään päämme irti. Olemme nokittain valtavan urosnorsun kanssa. Sen kärsä pyyhkii konepeltiä. Korvat humauttelevat kuumaa ilmaa kuin kaksi harmaata purjetta aavikkomyrskyssä. Syöksyhampaat tuntuvat jo melkeinpä liioittelulta. Kuka nyt niitä enää tarvitsee kun eläin takana on itsessään tonnikaupalla silkkaa atvaamatonta luonnonvoimaa, vuorellinen ketään tottelematonta lihasmassaa. Ja se hengittää nyt silmätysten kanssamme, isoja väriseviä henkäyksiä, sisään ja ulos. Me sen sijaan emme hengitä ikuisuuksiin. Istumme hievahtamatta ja toivomme ettei yllättävä ystävämme hermostu tai kiinnostu jeeppiin lastatuista ruuista. Mitään ei tapahdu hetkeen – vai hengitystä ja olemista, vastakkain, elämän perusarvojen kelaamista valtavan kokoeron ikeessä – kunnes lopulta kuljettajamme laittaa pakin silmään ja nytkäyttää ajoveuvoa sentin verran. Äkillinen liike rekisteröityy norsun aivoihin ja salamoi sieltä pitkin valtavaa ruhoa. Eläin nytkäytää koko massiivista ruumistaan taaksepäin kuin vauhtia ottaakseen. Korvat lehatavat ja tuntuu kuin liike imaisisi meidät kaikki mukanaan, valtavan eläimen väkivaltainen painovoima?”

Kahden ajelun aikana näimme muutaman leijonan, leopardin, puhveleita, kiraveja, antilooppeja, virtahepoja, krokotiileja, hyeenoja, kaikenlaisia antilooppeja, petolintuja, liskoja sekä joukon erinäisiä pörröisiä elukoita. Jopa seeprat ovat näillä main jotain uniikkia alalajikkeistoa. Pimeyden laskeuduttua valonheitin nuolee pensaikon reunaa ja haravoi puiden oksistoa sillä niissä saattaa piillä vielä lisää kissapetoja. Seuraamme valokeilaa katseet toivoa täynnä. Mutta jos auton ottaisi pois, kuinka nopeasti tuo toivo muuttuisikaan silkaksi kauhuksi.

Afrikan pusikoissa otuksia riittää, ja pakko se on myöntää ettei vierailu tässä maanosassa olisi täydellinen ilman yhtä kunnollista jeeppisafaria. Jostain syystä eläimet eivät säiky ajoneuvoja, eivätkä onneksi myöskään hyökkää niiden kimppuun (autoissa ei ole seiniä tai kattoa). Suomessa sitä saisi naamioida pajeronsa melko näppärästi mikäli mielii puksutella kyljikkäin hirvien kanssa.

“Syömme aamupalaa auringonpaisteessa – leipää ja maapähkinävoita. Ihan viattomasti siinä istumme ja mutustamme. Yhdellekään luontokappaleelle emme harmia toivo. Mutta luonto ei ole reilu. Maapähkinävoin tahmeudessa tallustava ajatuksenjuoksuni katkeaa äkillisesti kun näen ison urospaviaanin laukkaavan suoraan meitä kohti kuin valtava koira. Muut paviaanit ovat etäämmällä. Ponkaisemme vaistonvaraisesti pystyyn. Nyt ei vaikuta hyvältä. Paviaanit voivat halutessaan ottaa leopardinkin hengiltä, emmekä me ole leopardeja vaan turisteja jotka mieluusti välttäisivät kahakan ison paviaanin kanssa. Ja otus tietää tämän. Se tietää että meillä on hävittävää, sillä ei. Ja eläin hyppää voittajan elkein pöydälle, nappaa maapähkinävoin yhteen käteensä, leivän toiseen, ja väläyttää pitkiä torahampaita säkenöivän irvistyksen joka ei jätä tulkinnan varaa: these are mine, bitches! Järkystyksestä toivuttuani otan muutaman askeleen kohti puskikkoa jonne näin rosvon katoavan, mutta huomaan pian olevani tekemässä ison ison virheen. Tämä on heidän reviiriään, ja nyt myös heidän maapähkinävoinsa. Paviaaneja alkaa kerääntymään kuin pelottavia pikkuhahmoja vuorenpeikkojen tanssissa.”

Paviaanin ryöstämäksi tuleminen on kokemuksellisesti yllättävän samanlaista kuin ihmisen ryöstämäksi joutuminen. Asetelma on sama: yhdellä on hävittävää, toisella ei, yhdellä on aseet, toisella halu säilyä hengissä. Ja tilanne on jollain tapaa tavattoman rehellinen, joskaan ei reilu. Sellainen on luonto, ja me olemme yhtä lailla osa sitä kuin karjuvat paviaanitkin. Ero on ehkä yksinkertaisesti siinä että ihmisluonto vaatii rikoksen jälkeen vastuuta, kostoa ja hyvitystä sekä, toiselta puolen katsottuna, välttelee niitä vähintäänkin yhtä antaumuksellisesti.

Etelä-Luangwasta liftasimme jälleen lähimpään kaupunkiin. Löysimme rekan ja hyppäsimme lavalle. Ja tämäkin on nyt sellainen juttu jonka voisi laittaa lainausmerkkeihin mutta jätänpähän näin. Todettakoon että jaoimme lavan kahden kuiolleen virtahevon kanssa, ja että valtavat veriset irtopäät hytkyivät meitä kohti rekan tärinässä, ja mädäntyvät silmät tursusivat esiin kuin kukkakaalit, ja hampaat tursusivat eritteitä ikuisessa irvistyksessään. Kyyhötimme pari senttiä paksujen nahkariekaleiden päällä ja yritimme totuttautua kalman lemuun. Ja ikään kuin kaiken huipuksi eräs lavalla matkustavista rekkapojista alkoi nykiä irti kikkareita ruhoista ja mutustelemaan niitä. Matka kestäisi noin viisi tuntia.

Luonto ottaa ja luonto antaa. Ja se kuolee, ja me ratsastamme rekalla sen kanssa ja suunnittelemme kostoretkiä ja muistelemme kaiholla aamu-usvassa tepastelevia nelijalkaisia ihmeitä.

“Herään pikkutunneilla pakotavaan janoon. Nielu on tahmea bakteeripesä. Patja tihkuu hikeä ja lakanat estävät jokaisen liikkeen kuin suolainen pakkopaita. On pilkkopimeää. Hyttysverkko repii piskuisen huoneen kattoja ja seiniä päälle. Valo ja viileys ovat tilaa, ajattelen. Täällä on vain pimeys ja ahtaus ja kosteus. Valossa aika etenee, pimeässä se junnaa paikoillaan kuin tatuointineula rikkinäisessä levysoittimessa. Kuumeiset unet riuhtovat ajoitain valtaansa, mikä onkin hyvä, sillä hereillä vietetyt tahmeat minuutit ja tunit tursuavat kkolmesta lähikapakasta huudatettua poppia – loputonta, itseään etomiseen asti toistavaa, pimeydessä seiniä halkovaa, kaijuttimia särkevää ja aivosolut kiinalaisen vesikidutuksen lailla syövyttävää poppia suoraan D. Alighierin kaavailemasta musiikin ystävien helvetistä. Kunkin baarin soittolista koostuu noin kolmesta kappaleesta, samoja senkutuksia kaikki, syntikkatorvia ja ylifiltteröityä ulinaa – kaikki yhtä aikaa, ja kovaa. Oletko koskaan pohtinut miltä tuntuu tulla korvaan raiskatuksi kindermunasta kuoriutuneen malawilaisen Usher-kopion toimesta, häh?”

Niin, afrikkalainen nykymusiikki, elikäs poppi, on sontaa. Puolet materiaalista käsittelee Jeesusta, lopun pyöriessä sen ympärillä kuinka hyvän näköinen jokin titty lyyli onkaan. Kaikki samoilla soundeilla ja usein samoill melodioilla. Tämän hetken ylivoimainen hittilevy koostuu kuudesta kipaleesta joissa kaikissa on sama sävel ja sama sanoma. hieman eri rytmein. Ja jottei kukin säilyisi selväjärkisenä on paikallinen liikenneministeriö mitä ilmeisimmin määrännyt kyseisen lantakiekon pakolliseksi varusteeksi jokaiseen julkiseen kulkuneuvoon. Kustannukset on katettu myymällä pois kaikenlaista muuta ajoneuvoista löytynyttä tekniikkaa, minkä johdosta erinäisten hälyttimien ja varoitusvalojen ujellus sekoittuu kivasti ‘sanan’ sekaan.

Kuulostaako tutulta ja epäreilulta? Sietäisi, sillä mistäs muualta nämäkään vaikutteet on nyysitty kuin länsimaista, niin r’n b kuin jeesustelukin, kaavoihin nojautuvasta musiikkiteollisuudesta puhumattakaan. Mutta miksi ne on lyöty niin järjettömään potenssiin? Kuin pilapiirtäjän kynästä, Afrikka tuntuu kopioivan länsimaiden idioottimaisimmat piirteet ja paisuttavan ne sitten naurettaviin mittasuhteisiin. Kyse on ehkä siitä mikä on helppoa kopioida ja mikä ei. Tämä ei koske ainoastaan musiikkia, mielestäni, vaan myös politiikkaa, liike-elämää ja muuta kulttuuria. jokaisen ilmiön pinnallisin kerros – poliitikon sanahelinä, yrityksen mahtipontinen mission statement ja lasiseinät tai pop-maailman viimeisin syntikkakikka -  on helppo kopioida. Ja pinnallisuuksia, katteettomia itsestäänselvyyksiä, niitä täällä riittää.

Kaikki viittaa jollain tapaa siihen, että länsimaiset vaikutteet ovat kuin tukos lavuaarissa. Sillä en epäile hetkeäkään etteikö täällä osattaisi tehdä aivan omanlaista huikeaa musiikkia. Ajoittain siitä näkyy tai kuuluu, vilauksia. Muutama rumpu riittää jo mainiosti, sanon, mutta kultaketju kaulassa kameran edessä meno ja asenne muuttuvat. Voiko sama olla totta myös muilla saroilla? Kaikki menestyksekkäimmätä täkäläiset yritykset (ainakin turismissa) ovat länsimaisten ekspatriaattien johtamia. Heidän päivänsä kuluvat pääosin paikallisille palkollisilleen räyhätessä, joille läsimaisittain ajateltu huolellinen liikkeenhoito tai työmoraali tuntuvat olevan ylivoimaisia haasteita. Äkkiseltään sis vaikuttaa siltä että afrikkalaisten olisi syytä muuttaa asenteitaan jos mielivät taloudellisesti omille jaloilleen. Mutta tämä on tietysti hätiköity ja vahvasti yksinkertaistettu aivoitus. Paljon parempi vastaus saattaa joku päivä löytyä boksin ulkopuolelta.

Pekka Haavistokos se jokin aika sitten kuvaili Afrikan olevan seuraava Amerikka ja että kultakuumeeseen verrattava ryntäys ja taloudellinen harppaus ovat käsillä. Eräs lähisukulaiseni taasen kysyi minulta lähtöämme edeltävästi olinko samaa mieltä asian laidasta. Nyt voinen vastata kieltävästi. Selkein ero lienee siinä että Amerikoissa alkuperäisväestö yksinkertaisesti pyyhkäistiin kartalta. Pian preerioilla seisoskeli enää muutama hölmistynyt biisoni sekä kourallinen lampaisiinsa sekaantuvia puritanisteja ja rikollisia, jalkojensa alla tonneittain kultaa ja öljyä. Afrikassa näin ei käynyt eikä tule käymään. Kolonialaiset menehtyivät puskaan kuin kärpäset (huono vertaus sikäli kun kärpäset olivat tässä tapauksessa tappajia, ja anglisismi kaiken lisäksi?), kotieläimet potkivat tyhjää samaten, vilja ei kasvanut. Sama meno jatkuu edelleen. Katkeroituneet ekspatriaatit yrittävät saada laajakaistaa toimimaan savimajoissa, painivat trooppisten vatsatatien kanssa ja sylkevät tulta ja tappuraa alaistensa niskaan.

Afrikka kuuluu afrikkalaisille, ja hyvä niin, kai… en vain ihan tiedä mitä tällä tarkoitan. Vähemmän kopiointia, enemmän vanhan ja uuden yhdistelyä, vähemmän syntikkafilttereitä, enemmän yksinkertaisuutta, kyylä se siitä, ehkä. Luovuutta, innovaatiota ja muita Aalto-yliopistossa brainstormatuja hyveitä, ja pintaa syvemmältä pyydän. Aluksi voitaisiin sopia siitä että seinäkkäin toimivat baarit soittaisivat musiikkiaan vuorotellen, ellei kyse ole jonkinlaisesta taideinstallaatiosta, sillä eihän kylässä ole kolmen baarin lisäksi kuin parikymmentä ihistä ja vettä tulee vain ajoittain ja kello kuusi aloitettu popitus ei varmaankaan vastaa mitään Sveitsissä solmittuja sopimuksia.

Likoman ja Chizumulun saaret sijaitsevat nakoetaisyydella Mosambikin rannikolta mutta kuuluvat silti Malawille. Tanne paasemin edellyttaa matkantekoa legendaarisella Ilala-matkustajalautalla, Malawi-jarven ainoalla julkisella kulkuvalineella. Saarelta toiselle siirtyminen onnistuu paikallisella kalastajapurrella, dhowilla. Aktiviteettitarjonta taalla on kutakuinkin saamanlainen kuin haaksirikkoisella joka huuhtoutuu rantaan kera snorkkelin ja kylmalaukullisen olutta. Kylasta saa ostettua riisia, kalaa ja polttopuuta. Saaren ainoa vientituote on kala. Sintit kuivatetaan rannalle pystytetyilla varekoilla ja pakataan sitten kuutiometrin kokoisiin, joka saumasta ratkeaviin pahvilaatikoihin jotka lastataan kerran viikossa vakivaltaisen kaaoksen vallitessa Ilalalle. Prosessia ei helpota se etta lasti pitaa kuljettaa alukselle pienilla soutuveneilla, mika saa koko spektaakkelin muistuttamaan pikemminkin merionnettomuutta kuin viikottain harjoiteltua logistiikkatoimenpidetta.

Mutta se etta yksinkertaisinkin rutiini saa nailla main sisallissodan auran lienee jo tuttua kauraa. Sen sijaan kalat jaksavat aina yllattaa ja ilahduttaa. Malawi-jarvi on nimittain taynna pienia ja keskikokoisia eri vareissa saihkyvia kaloja jotka ovat kuuluisia kehitysvauhdistaan. Evoluutiolla on astetta suurempi vaihde silmassa ja tekee taalla jonkinlaisen maailmanennatyksen. Syy tahan lienee ainakin osaksi rantaviivassa, jossa kalliokielekkeiden ja kivikkojen valiin jaa usein satoja metreja valkeaa hiekkarantaa. Ja koska kalat viihtyvat ainoastaan kivien lahettyvilla, syntyy joka niemennokkaan kaytannollisesti katsoen oma kalalajikkeistonsa. Tama ei tietenkaan automaattisesti merkinne kehitysta kohti jotain parempaa tai etta fisut pian nousisivat rantaan kokeilemaan tulentekotaitojaan, mutta monimuotoisuuteen silla lienee ihan ok vaikutus.

Kalojen erikoisuuksiin kuuluu etta moni niista kasvattaa poikasiaan suussaan (mouth breeder). Niinpa snorklatessa voi tormata emokalaan jonka ymparilla parveilee satoja poikasia. Aluksi emo yrittaa karkoittaa jokaisen tunkeilijan syoksymalla tata pain – aktiviteetti joka veinee 99% emon ajasta koska vesi on taynna muita kaloja – mutta jos pelottelu ei onnistu, imaisee emo poikaset suuhunsa ja lahtee kohti rauhallisempia vesia. Eraat toiset kalat taas viettavat koko elamansa uiden vatsa ylospain. Tama antaa niille etulyontiaseman kalliolohkareiden alla kasvavan levan imurointiin.

Aaltojen ylapuolella saarten parasta antia ovat mangot, hedelmista parhaat, joiden painosta puut alkavat nyt notkumaan. Mutta toisin kuin pohjoisemmassa, ei kausi taalla ole viela aivan korkeimmillaan. Niinpa mangojen taytyy poimimisen jalkeen antaa odottaa muutama paiva ennen kuin ne syo. Ottaen huomioon saarille ominaisen meiningin ja elamantahdin, on mangojen katseleminen ihan sopivan vauhdikasta puuhaa.

“Yo on laskeutunut ja jarvi velloo mustana laituria vasten. Ponttoonin varassa heiluvan alustan paalle kasataan lautoja, sakkeja, laatikoita, irtotavaraa, laukkuja, ruokaa ja kaikenlaista roinaa. Karauttaapa joku kaaoksen keskelle viela traktorilla jonka perakarryilla on tornillinen tynnyreita. Tama kaikki olisi piirun verran helpompaa ellei koko laituri olisi jo valmiiksi taynna ihmisia, jotka joutuvat olintilasta kamppaillessaan nousemaan aina ylemmas kasvavan tavaravuoren paalle. Kuten muutkin reunoille ajautuneet, olemme jatkuvassa vaarassa suistua veteen. Tama vaikuttaa paikallisten mielesta pinelta hinnalta maksaa siita etta laiturille saadaan angettya yksi kattopelti lisaa. Tavoitteemme on sinansa ihan kohtuullinen: paasta satamassa ankkuroivan matkustajalautan kyytiin. Kaikkien muiden tavoite, joka tuntuu olevan lahempana toteutumistaan, on kulttuurieroista johtuen meille kasittamaton: upottaa laituri seka jokainen vene tai henkilo joka sen lahistolle uskaltautuu. Yollinen kukkulan kuningas -leikki jatkuu aimo tovin ennen kuin onnistumme vihdoin loikkaamaan laiturin kylkeen tormanneeseen pelastusveneeseen. Ihmeen kaupalla reppummekin paatyvat paattiin eivatka tee tuttavuutta jerven fasinoivan kalaston kanssa. Paatin kylkeen maalatun tekstin mukaan matkustajia saisi olla maksimissaan 22. Tama tulkitaan siten etta veneeseen tulee ensin lastata tonnikaupalla sekalaista tavaraa ja sitten reilut viitisenkymmenta ihmisolentoa, jotka puolestaan jatkavat kyytiin noustessaan jo tuttua pudota tai tule pudotetuksi -leikkiaan. Monen mummon kanssa painittuamme vene nytkahtaa vihdoin irti laiturista. Yhteiset yrityksemme horpata vetta laidan yli kariutuvat taparasti muutaman millimetrin marginaalilla. Mutta lahestyessamme matkustaja-alusta alkaa tunnelma taas sahkostua. Mummot verryttelevat ojentajiaan ja keraavat sylkea poskiinsa. Tikkaiden kohdalle saapuessamme peramies kehottaa meita nousemaan rauhassa “one by one” laivaan. Just joo.”

Paivisin saarella porraa generaattori (jossain, mutta missa?), joten ainakin teoriassa kannykan lataaminen on mahdollista. Mutta illan tullen sahkoa ei enaa ole, kentasta puhumattakaan, joten taalla sita kokitaan sammakoiden keskella pienella pimealla saarella, linnunradan hohteessa. Ja tekniikka pettaa, yhteydet katkeavat, maapallo nayttaa kovin pienelta ja tahdet tuikkivat tanaan aivan erityisen natisti. Sain juuri paatokseen Stig Larssonin ensimmaisen, joten paatan mantereelle paastyamme etsia kasiini loputkin kaksi.

Viikko sitten loin aiemman ennatykseni pitamalla samoja vaatteita putkeen yli kuukauden verran, myos kalsareita. Miten tama on mahdollista, kysytte? Helppoa: jatkuvan uimisen lomassa itsensa ja vaatteensa on helppo saippuoida ja sitten pyykata muutamalla kierroksella rakakroolia. Toinen varusteisiin liittyva ennatys syntyi jo jokin aika sitten kun tulin kayttaneeksi samaa vesipulloa Egyptista aina Tansaniaan saakka. Se, etta tana aikana taytin pullon jatkuvasti kraanavedella, lienee taasen jonkinlainen meriitti vatsahappojeni osalta. Valitettavasti unohdin pullon eraan tansanialaisen majatalon kylpyhuoneeseen. Muutenkin varusteita on hukkunut ja unohtunut, ryostetty ja varastettu. Sandaalit on kavelty puhki, ja matka sen kuin jatkuu.

Jotkut pahat muistot maksavat itsensa takaisin ajan myota. Ei niin, etta aika kultaisi muistot, kuten sanotaan, mutta kuten digitalisaatio muuntaa fyysisen rahassa mitattavan tietoa sisaltavan esineen loputtomasti jaettavaksi resurssiksi, niin aika huhmaroi jonkin tietyn fyysisen tilanteen ja materian aarettoman pieneksi muistipolyksi jota voi sitten sirotella ympariinsa pitkin elamaa, vaikka unihiekkana pikkukakkosen jalkeen.

“Aamu sarastaa ja laiva on ankkurissa. Alakannelle tulvii valoa piskuisista ikkunoista kun herailemme kalalaatikoiden ja hikisten matkustajien solmusta. Sakkien ja laatikoiden yli kiiveten, ihmismassojen lavitse tunkien ja kattoputkistosta riippuen saavumme lopulta ahtaan kaytavan paassa oleville tikkaille ja kiipeamme niita pitkin pelastusveneeseen. Vene vie meidat rantaa kohti, mutta jumiutuu pian mutaan. Loput parikymmenta metria kahlaamme reppuja olkapaillamme tasapainoillen. Ja sitten, yhtakkia, jalkojemme alla onkin taas se oikea Afrikka, ei mikaan utopistinen paratiisisaari. Harjaamme hampaat ja nousemme tokkuraisina minibussiin kohti Lilongwea. Kaikki haisee kuivatulta kalalta, mutta se on pian korjattu se.”

Lennot kotiin on vihdoin varattu, joten joulupoydan antimista haaveilu on nyt virallisestikin sallittua – tummaa limppua, graavilohta, perunalaatikkoa ja kinkkua sinapilla. Tunti sitten ostimme kadun kulmasta laitonta spagettia (kaupasta sita ei loydy) ensi paivien vuorivaellusta varten. Valilla tuntuu silta kun emme suinkaan olisi vain maapallon toisella puolen, vaan taysin toisessa aurinkosysteemissa, jossain missa tutut lait ja saannot eivat pade ja ihmiset elavat omassa, aivan toisenlaisessa todellisuudessaan. Tama on tietysti huisin jannaa ja hauskaa, mutta myos vaikeaa, silla mina pidan saannoista. Toki ihmisia tarkasteltaessa saantojen rikkojat ovat yleensa paljon mielenkiintoisempia kuin niiden noudattajat, mutta mina uskon etta tama on tavallaan vain lumetta, silla saannot itsessaan ovat lopulta paljon kiehtovampia kuin saannottomyys, joka ei oikeastaan ole mitaan – siita ei saa mitaan irti. Taalla kuitenkin – koskapa sijaitsemme toisella planeetalla – saantojen noudattajat ovat yhtakkia kaikkein kiinnostavimpia. He ovat nimittain samalla poikkeus saannosta. Ja saannot itsessaan muuttuvat mitattomiksi lentolehtisiksi ja rekkojen lavoille lastatuiksi sarkeviksi kaiuttimiksi, kaikkivoimaisen kaaoksen ja itseohjautuvat eloonjaamisen ja kahmimisen rinnalla. Sellainen on Afrikka. Olisi ehka helppo todeta ja heittaa etta Afrikka on kuin kolikon toinen puoli tai kuva lansimaista kaannetyillla vareilla, mutta ei se ole, ei ennen kuin se kuva on silputtu ja pulverisoitu punamultaiseksi kokaiiniksi, vedetty viivana sotilasdiktaattorin nenaan, kustu savimajan takana savuavaan roskakasaan, tullut lehman syomaksi, muuttunut maidoksi, lypsetty, isketty tehosekoittimeen mangojen kera, pyoraytetty pirteloksi, ja muutettu vatsaani sisapuolelta silkkihansikkoin hyvailevaksi onnellisuudeksi.

Seuraava viikko vierahtaa Mt. Mulanjea vallaten.

Osasyys siihen miksi Malawin aurinko tuntuu nyt aivan erityisen hyvalta lienee kahdessa viimeisessa Tansaniassa vietetyssa viikossa. Niiden aikana Dar es Salaamin kadut tulivat turhankin tutuiksi ja matkanteko oli yhta pysahtynytta ja tunkkaista kuin Darin keskustan ilma. Rikoksia, sairautta ja julkisia lynkkauksia. Niinpa jopa yli vuorokauden kestanyt pakomatka bussilla rajalle tuntui mahtavalta. Ei valia silla etta matka paljastui puolivalissa kaksi kertaa pidemmaksi (48h) ilmoitettuun nahden. Rajalla passissa kaannettiin esiin uusi sivu, eika valia sillakaan etta dokumentti alkaa hajota liitoksistaan. Vain muutama leima viela, pikkuiseni.

Ensimmainen viikko on kulunut haipakkaa. Muutaman rantapaivan lisaksi olemme tutustuneet Livingstoniaan, nimensa veroisesti kummaa tunnelmaa uhkuavaan pikkukaupunkiin jossa lahetyssaarnaajat nayttivat aikoinaan Norjan vuonoja paikallisille (taitavat vielakin nayttaa), seka eraaseen Sambian rajalla sijaitsevaan kansallispuistoon jonne matkustaminen oli mielenkiintoinen rupeama itsessaan. Majapaikat ovat olleet mellevia – ehka mellevimpana vuoren rinteessa rotkon reunalla nokottava leiri nimelta Mushroom Farm. Varsin moni ikaantynyt pallontallaaja tuntuu palaavan vanhoilla paivillaan Malawiin pitamaan majataloa. Eika siinakaan mitaan. Hyva ajatus. Eika talla ole mitaan sen kanssa tekemista etta Malawissa ollaan moniavioisia.

Erannon lempiajanviete taalla on paikallisen valuutan ominaisuuksien paivittely, kun taas mina olen erikoistunut etikettien repimiseen kuche kuche -pulloista. Ja jarvella aallot murtuvat vasta viiden metrin paassa rannasta, mika tekee kasipohjan mupeltamisesta aivan erityisen metkaa. Seuraavaksi olisi tarkoitus saada vahan veneily-actionia.

“Viidakko tuoksuu kostealle ja tummalle, sen koynnokset solmivat lampiman katon ylleni kun nousen rinteita, laskeudun laaksoihin ja ylitan puroja. Veden kohina sekoituu lintujen viserrykseen. Esi-isat loikkivat puusta toiseen oksat rahisten. Hatkahdan kun pusikosta syoksyy pikkupoika liaanin varassa. Mokoma pikku tarzan. Pohjoisessa siintaa Kilimanjaron huippu valkeana. Ja illan hamartyessa saavun kylaan. Vai olenko ollut kylassa koko ajan? Puutarhoja ja viidakkoa on vaikea erottaa toisistaan. Leiriydyn maanviljelijaperheen pihalle. Muoviastioista tarjotaan banaaniolutta.”

Mikaan ei ole taydellista, sanovat. Niinpa tamakin osa elamaani on vietetty jossain todellisuuden tuolla puolen, jossain missa hiekka haikaisee, kanootit halkovat verkkaisesti merta ja lammin tuuli puhaltaa Afrikan tuoksuja suoraan sydameen. Kirjoita kuvailevia listoja kolmen sarjoissa, sanovat. Vai muistanko vaarin? Mutta tuonpuoleisessa ei ole santoja ja asioiden maaralla ei ole valia silla kaikki on taydellista, epatodellista, kaunista ja – rikkoakseni niin omani kuin muidenkin saannot – taysin mahdollista.

Afrikka on varisavyiltaan lammin, punainen, ruskea, tumman vihrea ja musta. Se maistuu kassavalle, banaanille ja hielle. Itarannikolla meri huuhtoo rantaan Arabian ja Intian vareja, tuoksuja ja makuja. Nain on ollut aina, tai ainakin kauan ennen kuin eurooppalaiset “loysivat” Afrikan. Swahili on arabiaa ja tarkoittaa “meren kansaa”. Onhan taalla koyhaa ja ajoin vaarallistakin, mutta samalla kuitenkin niin jumalattoman kaunista etta oinen ranta pakottaa miettimaan oman elman arvoja. Enka nyt tarkoita rahaa. Vaikka olen tahan asti saanut elamassa kaiken mita ylipaataan voisin rahalta haluta, on tarpeeksi moni kertonut minulle etta tarvitsen sita lisaa. Ja uskonhan mina. Kaikki ajallaan.

 “Merisiililabyrintissa panokset ovat kovat. Vuoroveden edetessa aikakin kay vahiin piikkien lahestyessa hetki hetkelta. Miljoonat varit, korallikalat, rauskut, kilpikonnat ja riutat houkuttelevat takanapain, mutta rannalla kuuma hiekka ja kylma olut lupaavat mielihyvaa niin ikaan. Maskiini vuotaa vetta ja silmia kirvelee. Varusteiden raplaaminen ei kuitenkaan ole nyt vaihtoehto – lukemattomien pienten kuolemantahtien piikit huojuvat alla ja ymparilla. Loytaako hiiri juuston labyrintissa? Pienet punaiset silmat mulkoilevat ilkeina. Korallit viistavat vatsaa ja matalassa vedessa on lamminta.”

En ehka tahan asti ole sepostanut matkareittejani kovin tarkasti. Eipa niinkaan etta ne valttamatta ketaan kiinnostaisivatkaan. Mutta sepostanpa nyt kuitenkin kun kerran mieel juolahti. Sitten viime merkinnan vietin ensin muutamia paivia Tansanian puolella vaeltaen pitkin Kilimanjaron etelarinteen kylia. Taman jalkeen paatin palata hetkeksi takaisin Keniaan, olihan minulla nyt ylimaaraista aikaa kongon jaadessa valiin, joten otin suoran bussin Mombasaan. Matkalla bongasin jalleen norsuja, strutseja ja antilooppeja. Heraa taasen kysymys, kuka oikein tarvitsee tahan tarkoitukseen safareita? Kenian rajalla virkailija ei passiani selatessaan huomannut etta olin kaynyt Ruandan puolella (joka ei kuulu Kenian, Tansanian ja Ugandan valiseen viisumisopimukseen) ja niinpa paasin maahan ilman lisamaksuja. Mombasasta lysin maailman parhaan hostellin. Enpa ollut aiemmin pelannut ultimatea masaisotureiden kanssa. Hurjaa touhua. Sittemmin olen madellut pitkin rannikkoa etelammaksi ja, hyvat ystavat, tama on taivas. Tansaniaan palatessani rajavirkailija kysyi suoraan olenko kaynyt valista Ruandassa. Valehtelin etten ollut. Sen verran janskatti kuitenkin tama petkutus etta olen paattanut jattaa viranomaisten petkuttamisen toistaiseksi. luvaton oleskelu kahdessa maassa ei tietane hyvaa kiinni jaavalle. Nyt olen saapunut Dar es Salaamiin ja pystyttanyt telttani muutaman kilometrin paahan kaupungista hiekkarannalle. Meri huuhtoo rantaa kahdenkymmenen metrin paassa teltasta. Olen vahvistanut muutoin heppoista asumustani pingottamalla sadetakin ja muita suojia sen ymparille. Nyt se nayttaa joltain jolla Kevin Costner saattaisi seilata Waterworldissa. Eranto lentaa tanne huomenna Kairosta, mika on tietysti juhlan paikka. Vaikka meri kutsuu uimaan lahden kohta kaupungille napyttelemaan taman tekstin bittiavaruuteen ja ostamaan pullon punaviinia.

“Mombasan rannikolla on suuri valkea talo. Sita reunustaa korkea valkea muuri. Pihanurmella on ruusupensaita, telttoja ja riippumattoja, sisalla valtaisat huoneet huokuvat puhtaina, joka puolella lojuu kirjoja, elokuvia, patjoja ja tyynyja. Hanoista tulee lamminta vetta, jaakappista jaakylmaa olutta. Iltaa kohden talo heraa henkiin, grilli lampenee ja padat porisevat. Portilla kolme masaita pitaa varkaat ja poliisit loitolla. Tama on tuonpuoleinen. Taalla vietan iaisyyteni, ehka. Elamansa hyvin viettaneet reppureissaajien haamut istuskelevat jauhamassa matkakertomuksiaan, kaarivat satkia ja pohtivat lahtisivatko huomenna rannalle. Tuonpuoleinen ei pyori rahalla, se on olemassa vain itseaan varten, olemisen riemusta. Ei valheita, kiiretta tai pakkoa. Vain huojuvia valkeita verhoja ja puutarha.”

Kuten ehka tastakin on paistanut lapi, olen hyvin onnellinen mies. En tieda mita olen tehnyt taman ansaitakseni. Mieleeni tulee pikemminkin asioita joiden takia minut tulisi lukita johonkin kolkkoon loukkoon sammakoiden ruu’aksi. Onnellisen lisaksi taidan siis olla myos poikkeuksellisen onnekas. Ja jos minusta tulee viela hieman taitavampi aikamatkaaja, niin uskon, niin en kuole koskaan.

‘Welcome to the country of Kilimanjaro’, tekstittaaa puhelinoperaattori rajan ylitettyani. Tansania on taman alueen turistiykkonen, mutta puhelimeeni tupsahtanutta viestia lukuunottamatta ensimmaiset paivani tassa maassa olivat jotain avian muuta. Pienia kylia, letkeita ihmisia, halpoja hintoja ja yksinkertaisen hyvaa ruokaa. Tuntui hyvalta palata savannille ja swahilikulttuurin pariin. Kongotakaiskun jalkeen en nahnyt suurempia syita jaada Ruandaan, jossa tunnelma kuitenkin oli jollain tapaa varautuneempi kuin ymparoivissa maissa. Enka myoskaan vaivautunut opettelemaan maan omaa kielta saati sitten ranskaa. Swahilin suhteen ensiaskeleet on sitavastoin jo otettu ja paikalliset palkitsevat piennenkin vaivannaon.

Muutaman auringossa hohtavan savannipolyn seassa vietetyn paivan jalkeen olen nyt kuitenkin saapunut Tansanian turismipaakaupunkiin Arushaan. Lansipuolella on Serengeti, etelampana Ngorongoro ja idassa Kilimanjaro. Kullekin alueelle on omistettu oma nimikko-oluensa. Samalla tama on Ita-Afrika yhteison (EAC) paamaja seka Ruandan kansanmurhaa kasittelevien oikeudenkayntijen sijainti. Eilisen paivan vietinkin erasta naista oikeudenkaynneista seuraten. Istunnossa todistajalle naytettiin valokuvia, joista han tunnisti teita, rakennuksia, kauppoja ja muita maamerkkeja. Ja kun kuvien sijainti ja paikkojen suhteet toisiinsa oli tarkoin maaritelty, alkoi varsinaisten tapahtumien ja niihin osallistuneiden henkiloiden puinti. Prosessi oli hidas ja tuskallinen, mutta myos ilmeisen ohittamaton. Oikeudenkaynnit ovat jatkuneet jo pitkalti toista vuosikymmenta eika loppua taida olla nakyvissa.

Mutta takaisin Tansaniaan. Taalla on puita joiden runko on keltainen, ja puita jotka kukkisivat sinisena ja violettina. Taalla syodaan herkullisia lihavartaita kaalin kera ja popitetaan hiekkarantoja huokuvaa musiikkia niin etta lanteet irtoavat arjen murheista ja liha luista. Luulenpa etta muutama viikko vierahtaa helposti, ja sittenpahan Erantokin palaa pian kuvioihin. Samalla huomaan saapuneeni matkan puolivaliin, mika aiheuttaa lievahkoa ahdistusta. Tamanhan piti kestaa ikuisuuden. Ja mita olen oppinut? En ainakaan mitaan minka osaisin panna paperille. Paitsi ehka jotain viihdebisneksen arvaamattomista koukeroista. Lansimaisen popin ykkosnimet taalla ovat nimittain Celine Dion, Enrique Iglesias (joka on ihan ykkonen joka puolella maailmaa), Westlife seka – joukon yllattajana – tanskalainen yhden hitin ihme 90-luvulta, Michael Learns to Rock. Taalla ysaripoppia kutsutaan termilla ‘oldies’, mika olkoon jalleen osoitus taman mantereen varsin erilaisesta aikakasityksesta.

Tansania on se maa joka kenties parhaiten vastaa lansimaista mielikuvaa Afrikasta. Valkoiset hampaat hohtavat yossa, punainen poly myllertaa heinikossa, leijonat tappavat antilooppeja ja laivat ruostuvat Viktoria-jarvella. Ja jos lompakko painaa liikaa, niin ongelma on ratkaistavissa yhden yon luksussafarilla. Khakihousuja ja tehokkaita zoomeja. Rannikolla kuumottaa Sansibar. Bussin ikkunoista tungetaan samosaa, pahkinoita, banaaneja ja avokadomehua. Masait kulkevat veitset vyotaisilla, yolla teiden varrella palaa roskakasoja ja minibussien teipit julistavat etta Jesus is lord. Markkinoilla mausteiden tuoksu sekoittuu sisaelimiin.

“Kennedy istuu rantakivilla ja opettelee englantia kanssani. Iltaisin han jakaa oppejaan eteenpain aikuisille. Viikonloppuisin luokat tayttyvat ymparoivista kylista saapuvista lapsista. Kennedy on 23 vuotta. Hanen aitinsa oli 15-vuotias hanet saadessaan. Sitten isa lahti jonnekin. Aiti loysi uuden miehen ja sai kaksi lasta. Mies kuoli aidsiin. Kennedylla on nyt kaksi pikkusisarta ja aiti elatettavanaan – kaikki HIV-positiivisia. Kennedy kutsuu minut illallistamaan kotiinsa.”

But it wasn’t to be. I went to sniffle the Congolese air at the border town of Cyangugu, but this crossing is generally known to be pretty much hopeless, so I didn’t attempt any stunts. Instead I moved up to Gisenyi, a town above which a volcano towers in a red and massive glow against the night sky. It is just too perfect – a true mt. doom. And so close to reach. To be fair, my first try at the border here was a bit half hearted. It only resulted in a piece of paper with an email address (dgmetatmajor@yahoo.fr – feel free to spam, I believe those guys might actually do with some enlargement pills) that I was supposed to mail in order to get a permission to apply for a visa at the border. This permission would have costed $250, on top of which there would have been the regular $35 for the visa, that is if there was ever to be a reply to the mail I sent. This sounds far from being fair, and barely legal either.

However, after this first attempt there was a glimmer of hope as a local guide offered to call up his friend who is an official at the border crossing between Uganda and DRC. I was already fully prepared to backtrack to Uganda, thus paying $50 for a new Ugandan visa, and then another $50 for getting through the border. But this scheme soon faded as the official in case couldn’t or didn’t want to cooperate. I will assume it was the former. So I spent another night in Gisenyi and prepared for an early new attempt the following morning.

At about 6am I was there again, bugging the hell out of the Congolese with ever more determination. Staff at the border had changed but response not. I got another pink piece of paper with the email address on it and the demand for $250 for the mere applying permission remained. Of course the official reason was that the border wasn’t allowed to give out any visas at all. But this seems either unlikely, or casts a strange light upon the requested sum of money. Seen as the border was trying to send me back to Kigali and Kigali was trying to direct me to the border, the only other real option would have been either go back all the way to Kampala and apply for a visa there or go down to Burundi and cross the border at Uvira – both quite expensive exercises. But there still was one smaller crossing point at Gisenyi, about four kilometers northwards.

And there I was, with attempt number three. And it all looked quite promising, too. A steady stream of Rwandans and Congolese rushing back and forth on a dirt track, plain clothes cops checking for passports and immigration officials that looked either good hearted or bribeable, or both, a combination which I would earlier have thought impossible. Sure enough, after some shouting and showing and grabbing, I was soon about 50 metres into DRC. I had surrendered my passport to an official who took it into a small concrete schack and then returned with a chair for me to sit on and wait. This chair was then placed in the middle of the street, which resulted in a rather strange setting, with me very much in the way of everyone and everything that moved abouts. An there was a lot of moving done there indeed, and laughing and pointing. Every once in a while a policeman would start shouting at some group of carriers, and there would be a commotion, and for reasons unknown a huge load of fish would then be hauled into the immigration office.

I ended up spending close to one and a half hours in this manner, during which time I actually started to enjoy the experience. It was sort of like sitting in the middle of an all-around move theatre, with the movie looking at you rather than the opposite. Every once in a while an official would make his way up to where I sat and would ask to see for my yellow fever vaccination or, for some strange reason, my student card. All of this gave me the impression that, at the end, there would be the possibility of a deal to be struck. I made it very clear that I could pay for any administrative costs. Thus my frustration was not of small proportions when a higher rankingt official finally came up to me and told me to go back to Rwanda. My response to this was to continue arguing and pleading, but not moving an inch. The natural outcome of this was, of course, that immigration pulled and nudged me out of Congo. In the end, I had to give up.

Those Congolese, they sure are unbribeable. Save for the disappointment that still haunts me as I write this, I at points even found enjoyment in the circus. Though I definitely wish the outcome would have been a different one. I wish I’d now sit within DRC, writing a wholly different sort of blog post, one dreaming of jungles and bullet-holed buses and a tight escape into safety over the waters of Tanganyika. Maybe another time, then. As for now, it seems it may be time to head east.