Tuonpuoleisen valssi

syyskuu 30, 2010, 9:25 am
Kategoria(t): Uncategorized

“Viidakko tuoksuu kostealle ja tummalle, sen koynnokset solmivat lampiman katon ylleni kun nousen rinteita, laskeudun laaksoihin ja ylitan puroja. Veden kohina sekoituu lintujen viserrykseen. Esi-isat loikkivat puusta toiseen oksat rahisten. Hatkahdan kun pusikosta syoksyy pikkupoika liaanin varassa. Mokoma pikku tarzan. Pohjoisessa siintaa Kilimanjaron huippu valkeana. Ja illan hamartyessa saavun kylaan. Vai olenko ollut kylassa koko ajan? Puutarhoja ja viidakkoa on vaikea erottaa toisistaan. Leiriydyn maanviljelijaperheen pihalle. Muoviastioista tarjotaan banaaniolutta.”

Mikaan ei ole taydellista, sanovat. Niinpa tamakin osa elamaani on vietetty jossain todellisuuden tuolla puolen, jossain missa hiekka haikaisee, kanootit halkovat verkkaisesti merta ja lammin tuuli puhaltaa Afrikan tuoksuja suoraan sydameen. Kirjoita kuvailevia listoja kolmen sarjoissa, sanovat. Vai muistanko vaarin? Mutta tuonpuoleisessa ei ole santoja ja asioiden maaralla ei ole valia silla kaikki on taydellista, epatodellista, kaunista ja – rikkoakseni niin omani kuin muidenkin saannot – taysin mahdollista.

Afrikka on varisavyiltaan lammin, punainen, ruskea, tumman vihrea ja musta. Se maistuu kassavalle, banaanille ja hielle. Itarannikolla meri huuhtoo rantaan Arabian ja Intian vareja, tuoksuja ja makuja. Nain on ollut aina, tai ainakin kauan ennen kuin eurooppalaiset “loysivat” Afrikan. Swahili on arabiaa ja tarkoittaa “meren kansaa”. Onhan taalla koyhaa ja ajoin vaarallistakin, mutta samalla kuitenkin niin jumalattoman kaunista etta oinen ranta pakottaa miettimaan oman elman arvoja. Enka nyt tarkoita rahaa. Vaikka olen tahan asti saanut elamassa kaiken mita ylipaataan voisin rahalta haluta, on tarpeeksi moni kertonut minulle etta tarvitsen sita lisaa. Ja uskonhan mina. Kaikki ajallaan.

Ongelma on siina etta tahtoisin pysayttaa ajan, kelata sita taaksepain ja eteenpain mieleni mukaan. Menestyvat ihmiset usein naureskelevat horhoille jotka “elavat menneisyydessa.” Pitaa katsoa eteenpain, sanovat. Mutta liikkumalla paljon tilassa olen mielestani oppinut yhden jos toisenkin asian ajasta. Jos en osaa elaa menneisyydessa, en ole elanyt hetkeakaan. Ja jos en osaa elaa hetkessa, en ole olemassa lain, paitsi ehka jonain epamaaraisena haavekuvana tulevaisuudessa, kiristamassa solmiota lentokoneen vessassa tai polttamassa epaonnistuneita tutkimussuunnitelmia saunan pesassa, riippuen vahan ensi vuosien valinnoista. Sama se, yksi jalka polkee aina Himalajan huippuja, toinen tanssittaa mummoja viidakossa Agentsin tahtiin, kadet halkovat miljoonia korallikaloja ja hiuksissa haisee milloin mikakin poly, savu tai merisuola. Pahoittelen tallaista romantisointia (tata varten sinulla on ruksi kuvaruutusi oikeassa ylalaidassa, tai punainen pallukka vasemmalla jos olet superviilea ja kaytat makkia) mutta onnellisuus ei ole voima-, nopeus- tai edes taitolaji. Pitaa vaan olla hetki paikoillaan ja pysayttaa aika. Ja sitten voi ruveta ottamaan askeleita taakse ja eteen, ja pyoria ympari, ja elama on tanssia jossa sina viet.

“Merisiililabyrintissa panokset ovat kovat. Vuoroveden edetessa aikakin kay vahiin piikkien lahestyessa hetki hetkelta. Miljoonat varit, korallikalat, rauskut, kilpikonnat ja riutat houkuttelevat takanapain, mutta rannalla kuuma hiekka ja kylma olut lupaavat mielihyvaa niin ikaan. Maskiini vuotaa vetta ja silmia kirvelee. Varusteiden raplaaminen ei kuitenkaan ole nyt vaihtoehto – lukemattomien pienten kuolemantahtien piikit huojuvat alla ja ymparilla. Loytaako hiiri juuston labyrintissa? Pienet punaiset silmat mulkoilevat ilkeina. Korallit viistavat vatsaa ja matalassa vedessa on lamminta.”

En ehka tahan asti ole sepostanut matkareittejani kovin tarkasti. Eipa niinkaan etta ne valttamatta ketaan kiinnostaisivatkaan. Mutta sepostanpa nyt kuitenkin kun kerran mieel juolahti. Sitten viime merkinnan vietin ensin muutamia paivia Tansanian puolella vaeltaen pitkin Kilimanjaron etelarinteen kylia. Taman jalkeen paatin palata hetkeksi takaisin Keniaan, olihan minulla nyt ylimaaraista aikaa kongon jaadessa valiin, joten otin suoran bussin Mombasaan. Matkalla bongasin jalleen norsuja, strutseja ja antilooppeja. Heraa taasen kysymys, kuka oikein tarvitsee tahan tarkoitukseen safareita? Kenian rajalla virkailija ei passiani selatessaan huomannut etta olin kaynyt Ruandan puolella (joka ei kuulu Kenian, Tansanian ja Ugandan valiseen viisumisopimukseen) ja niinpa paasin maahan ilman lisamaksuja. Mombasasta lysin maailman parhaan hostellin. Enpa ollut aiemmin pelannut ultimatea masaisotureiden kanssa. Hurjaa touhua. Sittemmin olen madellut pitkin rannikkoa etelammaksi ja, hyvat ystavat, tama on taivas. Tansaniaan palatessani rajavirkailija kysyi suoraan olenko kaynyt valista Ruandassa. Valehtelin etten ollut. Sen verran janskatti kuitenkin tama petkutus etta olen paattanut jattaa viranomaisten petkuttamisen toistaiseksi. luvaton oleskelu kahdessa maassa ei tietane hyvaa kiinni jaavalle. Nyt olen saapunut Dar es Salaamiin ja pystyttanyt telttani muutaman kilometrin paahan kaupungista hiekkarannalle. Meri huuhtoo rantaa kahdenkymmenen metrin paassa teltasta. Olen vahvistanut muutoin heppoista asumustani pingottamalla sadetakin ja muita suojia sen ymparille. Nyt se nayttaa joltain jolla Kevin Costner saattaisi seilata Waterworldissa. Eranto lentaa tanne huomenna Kairosta, mika on tietysti juhlan paikka. Vaikka meri kutsuu uimaan lahden kohta kaupungille napyttelemaan taman tekstin bittiavaruuteen ja ostamaan pullon punaviinia.

“Mombasan rannikolla on suuri valkea talo. Sita reunustaa korkea valkea muuri. Pihanurmella on ruusupensaita, telttoja ja riippumattoja, sisalla valtaisat huoneet huokuvat puhtaina, joka puolella lojuu kirjoja, elokuvia, patjoja ja tyynyja. Hanoista tulee lamminta vetta, jaakappista jaakylmaa olutta. Iltaa kohden talo heraa henkiin, grilli lampenee ja padat porisevat. Portilla kolme masaita pitaa varkaat ja poliisit loitolla. Tama on tuonpuoleinen. Taalla vietan iaisyyteni, ehka. Elamansa hyvin viettaneet reppureissaajien haamut istuskelevat jauhamassa matkakertomuksiaan, kaarivat satkia ja pohtivat lahtisivatko huomenna rannalle. Tuonpuoleinen ei pyori rahalla, se on olemassa vain itseaan varten, olemisen riemusta. Ei valheita, kiiretta tai pakkoa. Vain huojuvia valkeita verhoja ja puutarha.”

Kuten ehka tastakin on paistanut lapi, olen hyvin onnellinen mies. En tieda mita olen tehnyt taman ansaitakseni. Mieleeni tulee pikemminkin asioita joiden takia minut tulisi lukita johonkin kolkkoon loukkoon sammakoiden ruu’aksi. Onnellisen lisaksi taidan siis olla myos poikkeuksellisen onnekas. Ja jos minusta tulee viela hieman taitavampi aikamatkaaja, niin uskon, niin en kuole koskaan.